Tänään tapahtui Jekun mielestä jotain suunnattoman kamalaa. Keittiöön ilmeistyi jotain kummallisia, oudolle haisevia juttuja. Ne oli todella pelottavia, että piti olkkarista käsin haukkua niille. Höyhenet! Jekku pelkäsi höyheniä. Edes perinteinen, tule nyt katsomaan, ei auttanut. Eikä se, että Pupu yritti syödä kaikki sen tasolle laitetut höyhenet 😀 . Sitten vielä pojat kiinnitti höyhenet tekopajunoksiin, ihan kauheaa. Aamun pitkällä kävelyllä sitten niitä ihmeellisesti pukeutuvia lapsia höyhenkeppien kanssa oli joka kulmassa… Joskin vain se ensiksi nähty kissaksi pukeutunut sai aikaan hyvin suuren ihmettelyn Jekulle, ei niinkään enää muut, koska juttuhan oli jo niin vanha ja nähty. Mutta vitsat oli epäilyttäviä. Ilmeisesti joku höyhenten hajussa oli Jekun mielestä maailman etovinta.

No ei siinä auttanut muu kuin härkää sarvista. Ensin vitsat lattialle ja sekaan ripoteltiin nameja ja Naomi näyttämään mallia. Kun tämä jotenkin toimi, otin naksun ja poistin muut koirat oven taakse. Katsomisesta sai namin, askeleesta kohti sai namin, lopulta koskemisesta vain sai namin, enää ei katseet riittäneet. Sitten vitsa olikin lapsen kädessä, kosketus ja nami. Vitsoja oli monta, taas jonkun niistä kosketuksesta nami ja lopulta vitsoja liikuteltiin ja siitä sai namin. Tuotiin vielä yksi ylimääräinen vitsa, mutta se ei aiheuttanut enää muuta kuin kosketuksen tarpeen Jekulle. Aikaa meni alle 5 minuuttia ja Jekku rakasti koskea höyheniä ja vitsoja. Poika kun oppi tyylillä kahdella katseella, että vitsaa pitää katsoa jne. että tuosta tulee namia ja yritti enemmän ja enemmän. Koska kosketuskeppi oli tuttu, oli helppo edetä koskettamiseen.

Ja näin, mörkö nimeltä virpomisvitsa oli poissa. Mieletöntä taas todeta tuon vastaehdollistamisen voima ja nopeus, kuinka epämiellyttävästä saadaan maailman parasta. Ja se, että miten koirat voi olla joskus noin hassuja, että ihan itselle arkinen asia voi ollakin mörkö, höpsöjä ovat 😀