Aikanaan jätin pikkuvillat taakseni, koska rotu oli mielestäni sen verran sairas ja meidän tuo viimeisin oli vielä käytöshäiriöinenkin. Meillähän siis oli kahdella nartulla epilepsia, polvet rikki, olkapää hajosi, silmät vuoti, toinen koira pissi ikänsä lattialle ja oli muutenkin ahdistunut ja herkkähaukkuinen… Mutta, nyt kun on muita rotuja useamman vuoden pyöritellyt, on selvinnyt, että ongelmallisia ne muutkin rodut on, vaikka kauempaa katsottuna näyttäisivät ihan timanteilta. Kun rotuun sukeltaa sisään ja pääsee juttelemaan ihmisten kanssa, niin oppii aina uutta ja niitä ongelmiakin alkaa ympärillä näkemään. Esimerkkinä vaikka harjakoirat, kaksi olen niistäkin jo hautaan joutunut saattelemaan, toinen sairastui hyvin vakavasti allergioihin, joita ei saatu kuriin millään ja toinen jouduttiin päästämään pois kilpirauhasen vajaatoiminnan ja nopeasti etenevän sydänvian takia. Ja eihän nuo tytöt koskaan sisäsiistejä ollut, ainakaan 100% kuten meidän isovillat on olleet, Pilvi ja Pupu. Ceskyillä, nyt rotuun tutustuttua on alkanut huomaamaan hidasta sisäsiisteysoppimista ja kaiken maailman hiivailuja ja herkkää ihoa ym… Eikä näistä tunnu säästyvän sekarotuisetkaan, yhdellä jos toisella on mitä kutinaa ja allergiaa. Ei tauteja ja ongelmia enää nykyään pääse pakoon, vaikka ottaisi minkä rodun. Aina voi käydä perintötekijöissä huono lottoarvonta.

Sisäsiisteys asiaa ei kuulemma pääse pakoon myöskään hommaamalla ison rodun, näissäkin on kuulemma nykyään sisäpissijöitä ja koiranvaippa markkinat myyvät. Ennen se ois varmaan ollut kuula kalloon sisälle kusevalle tanskandoggille, nykyään puetaan mamma mussukalle vain vaippa jalkaan ja tehdäänpä koko pentueellinen ihania pupseja… Siksipä olenkin nykään tarkka, että koirien vanhemmat on sisäsiistejä, niin on paremmat mahdollisuudet onnistua koiran kanss.

Vanhan Koirarodut -kirjan (vuodelta 1983) kuva kääpiövillakoirasta. Kuva, johon aikanaan ihastuin ja miksi meille villakoirakin joskus valikoitui.