Aikanaan jätin pikkuvillat taakseni, koska rotu oli mielestäni sen verran sairas ja meidän tuo viimeisin oli vielä käytöshäiriöinenkin. Meillähän siis oli kahdella nartulla epilepsia, polvet rikki, olkapää hajosi, silmät vuoti, toinen koira pissi ikänsä lattialle ja oli muutenkin ahdistunut ja herkkähaukkuinen… Mutta, nyt kun on muita rotuja useamman vuoden pyöritellyt, on selvinnyt, että ongelmallisia ne muutkin rodut on, vaikka kauempaa katsottuna näyttäisivät ihan timanteilta. Kun rotuun sukeltaa sisään ja pääsee juttelemaan ihmisten kanssa, niin oppii aina uutta ja niitä ongelmiakin alkaa ympärillä näkemään. Esimerkkinä vaikka harjakoirat, kaksi olen niistäkin jo hautaan joutunut saattelemaan, toinen sairastui hyvin vakavasti allergioihin, joita ei saatu kuriin millään ja toinen jouduttiin päästämään pois kilpirauhasen vajaatoiminnan ja nopeasti etenevän sydänvian takia. Ja eihän nuo tytöt koskaan sisäsiistejä ollut, ainakaan 100% kuten meidän isovillat on olleet, Pilvi ja Pupu. Ceskyillä, nyt rotuun tutustuttua on alkanut huomaamaan hidasta sisäsiisteysoppimista ja kaiken maailman hiivailuja ja herkkää ihoa ym… Eikä näistä tunnu säästyvän sekarotuisetkaan, yhdellä jos toisella on mitä kutinaa ja allergiaa. Ei tauteja ja ongelmia enää nykyään pääse pakoon, vaikka ottaisi minkä rodun. Aina voi käydä perintötekijöissä huono lottoarvonta.
Sisäsiisteys asiaa ei kuulemma pääse pakoon myöskään hommaamalla ison rodun, näissäkin on kuulemma nykyään sisäpissijöitä ja koiranvaippa markkinat myyvät. Ennen se ois varmaan ollut kuula kalloon sisälle kusevalle tanskandoggille, nykyään puetaan mamma mussukalle vain vaippa jalkaan ja tehdäänpä koko pentueellinen ihania pupseja… Siksipä olenkin nykään tarkka, että koirien vanhemmat on sisäsiistejä, niin on paremmat mahdollisuudet onnistua koiran kanss.
Vanhan Koirarodut -kirjan (vuodelta 1983) kuva kääpiövillakoirasta. Kuva, johon aikanaan ihastuin ja miksi meille villakoirakin joskus valikoitui.
Taistelut Jekun turkin kanssa pitävät aiheen jatkuvasti pinnalla. Turkki yhdistettynä normaalielämään… Ja sen yhdistäminen näyttelyhin ja siihen kun lisää vielä silikonit sun muut mömmöt.
Nyt näyttäisi siltä, että Jekun turkin saa todella hienoksi Pure Pawssin silikonipitoisilla aineilla, se laskeutuu hienosti ja on helppo laittaa näyttelyihin, mutta, iso mutta, turkki ei pysy takuttomana 5-7 päivää, eli sitä pitää olla jatkuvasti pesemässä. Näyttelykoiralle, jonka turkkia haluaa vaalia, pesu pari kertaa viikossa ei ole paha, mutta jos yrittää yhdistää sitä normaali elämään ja siihen, että haluaisi tehdä muutakin, kuin kököttää pesuhuoneessa, niin väli on aivan liian lyhyt.
Toisilla aineilla, pääasiassa Royal Perfectionin shampoilla ja ReQualin hoitoaineella sai pesuvälin venytettyä lähes kahteen viikkoon. Se oli luksusta, mutta turkki olikin sitten pörrömpi ja kului helpommin (tai sitten kyseessä oli harha, kun turkkia ei silotettu silikonilla).
Nyt on aikalailla ensimmäisiä hetkiä, kun vakavasti mietin Jekun turkin ajamista pois. Sehän on jo valio, ulkomaille emme suuntaan, joskin oisihan kiva näyttelyttää sitä silloin tällöin, mutta se vaatisi sitten sitä jatkuvaa vaalimista ja pesemistä kaksi kertaa viikossa. Olen vuosien kuluessa tullut laiskemmaksi. Olen alkanut kaivata helppoutta. Sitä, että koira voisi pulahtaa uimaan halutessaan ja silti voisin sen huomenna kehään raahata. Mutta jaksaisinko kasvattaa turkin takaisin entistä ehompana? Minulla on ollut tapana tykästyä lyhyempään tukkaan nopeasti 😀 Jekulla on vielä kaksi näyttelyä kahden viikon päästä, josko saisin vielä niiden ajan turkin pidettyä…
Hupin kanssa on helpompaa, sitä alkaa kutittamaan nuo silikoniaineet, niin emme pese niillä kuin joskus näyttelyihin. Hupi käyttää pääasiassa Royal Perfectionin Anti-inching pesuainetta, joka ei pesun jälkeen kutittele. Lisäksi Hupilla on todella laadukas turkki, joka ei aineista niin välitä, eikä oikeastaan takkuakkaan. Eikä ceskyjen tarvitse olla kehässä tip top. Eilen nauratti, kun oli tajuton helle, niin kehän jälkeen kaadoin koko vesikupin koiran selkään viilennykseksi. Käveltiin autolle ja koira oli kuiva ja näytti siltä, kuin ei olisi koskaan kasteltu 😀
Jekku täysin takkuisena, vain viikko pesusta ja koira oli täynnä epämiellyttävää takkulaattaa 🙁
Pesun jälkeen, alkaa pöffintymään pahasti jo, ei kai vaan silikonit… vai onko vain takuista johtuvaa.
Onhan se näin juuri kammattuna kaunis
Hupi laitettuna valmiiksi kehään ja silti voi ottaa pienen leikkihetken pihamaalla. Ei voisi Jekulle tälläistä suoda ennen kehää.
Nyt tulee armotonta pohdintaa, mitä olen nyt muutamia päiviä miettinyt. Koiranruokien ja tarvikkeiden hinta. Miten sitä ihmisellä keikahtaa ajatuksen päälaelleen, kun kyseessä on koirien sapuskat tai vaikka shampoot. Perheelle sitä ostaa -30% ruokia ja poistokorista shampoita. Mutta mitä koirille, ei missään nimessä sitä halpaa koiranruokaa tai jotain vain shampoita. Vaikka ne saattaisi niille sopiakin. Koirat syö vain koiraeläimelle optimaalista ravintoa, maksoi mitä maksoi ja perhe syö jotain mahdollisimman edullista mitä kaupasta löytyy, vaikka se ei olisi ihan optimaalista ihmiseläimelle (toki ihmismieli usein valitsee itselleen ehkä ei niin optimaalista 😀 ). Missä on vika, kun eläin ohittaa minut itseni, miten se eläin olisi lopulta tärkeämpi, kuin minun itseni ravinto ja terveys… Ja markkinoijat tietenkin käyttää tätä häikäilemättä hyväkseen.
Tämä mietintä kiteytyi taas, kun pakastin huusi tyhjyyttää koiran pakasteruuasta. Tämä porukka syö kerralla noin 1200g ( noin 400g – 400g -200g – 150g) ja se maksaa päivän annoksena esimerkkinä Kennelpakasteen 800g lihapötkö noin 2,80e ja Mushin hasvispötkö siihen kylkeen noin 1,80e (hinnat vaihtelee sen mukaan usein ostatko laatikollisen vai irtona ja mistä, meillä ei ole isoa pakastinta, joten irtona kalliimmalla menee). Se tekee 4,60e päivässä ja on noin 138e/kk ja tästä puuttuu vielä vaihtelu, tämä on vain halvalla possin jauhelihalla. Eli veikkaisin hinnan lisineen pyörivän siinä 150e tienoilla kuussa, enempää en edes uskalla miettiä. Se on paljon, sillä hyvälaatuisen, mutta edullisen säkin nappulaa saa 50e:llä ja kallis, superhieno ruokakin maksaa vajaa 100e kuussa. Että siinä voi miettiä, mikä olisi hinnallisesti järkevää…
Toki sitten astuu kuvaan ongelmat koirien kanssa, Pupu saa närästystä viljallisista nappuloista ja syö sitten vaatteita. Hupilla tulee herkästi hiivaa (ilmeisesti jotain nuoruusiän hiivailuja kuulemma). Harjakoirilla ei ole ruokien suhteen mitään ongelmia., muuta kuin että joistakin silmät vuotaa… Ja kun minä olen näissäkin asioissa niin tarkka. Moni vaan ruokkii koiran millä sattuu ja ei mitään ongelmia, vaikka ois lauma.
Jatkan miettimistä 😀 Kukaan muu ei saa koiranhoidosta ja ruokinnasta näin vaikeaa…
Joskus sitä miettii koiranjalostuksen järkevyyttä… Etenkin kun on pessyt, föönannut ja selvittänyt, jälleen kerran, parin pojan turkin. Rakenteesta on puhuttu paljon, mutta turkeista ei niinkään. Onko oikeasti järkeä jalostaa koiria, jotka takkuuntuvat pahimmillaan päivässä – parissa ja ulkonäkö vaatii jatkuvaa pesemistä. Sateisella kelillä, lumessa, kurassa, koira tietenkin takkuuntuu ja turkki menee huonoksi välittömästi. Miten sellainen koira voi elää täysipainoista koiran elämää, jos vertaa vaikka sileäkarvaiseen turkkiin. Ei ole koiranelämää olla takussakaan. Jotain on pielessä, kun koira ei voi syödä ruokaa, ilman että korvakarvat pitää paketoida, niin ettei ne ole ruuassa (ja siellä ulkona kurassa). Tukka pitää laittaa kiinni, jottei se hankaa silmiä tai poista koiran näkyvyyttä, pahimmillaan turkki silmissä voi aiheuttaa silmätulehduksia. Pompuloita pitää vaihtaa usein, jottei niiden alla oleva karva takkua. Ja nämä asiat koskee aikalailla tietenkin näyttelykoiria, joilla halutaan pitää turkki, mutta myös kotikoiria, joiden turkki on luvattoman usein pitkänä ja takussa, vaikka ne voisi olla lyhyeksi ajeltuja.
Olen aina sanonut, että meillä koirat saavat elää täysipainoista koiranelämää turkeista huolimatta, näinhän se on. Mutta silti sitä miettii, kun koirat pääsevät ihanalle metsälenkille kosteaan syyssäähän, koirat nauttivat ja painaltavat menemään… kunnes… turkin alaosa on niin täynnä oksia ja muuta metsän roskaa, että eteneminen pysähtyy. Oksia pitää riipiä turkista jo kävellessä, jotta eteneminen taas onnistuisi. Kotiin tultua saakin alkaa setviä turkkia risuista ja männynkävyistä, turkki on taas takkuuntunut ja pitäisi tehdä täyspesu, tunnin metsälenkin perään… Ja jos huomenna mentäis taas vaikka sorakuopalle juoksemaan, pitäisi taas tehdä täyspesu, koska märkä hiekka on täysi turkin surma. Jos multa kysytään, niin koirat olisi onnellisimpia pitkät liehuturkit lyhyeksi ajeltuna ja partakarvat säästettynä…
Treenaamme Rally-Tokoa usean löytökoiran kanssa. Sekarotuisia ja elämäänsä tyytyväisiä karvakorvia, joita ei turkkihuolet vaivaa. Sen verran monta vuotta olen näyttelyturkkeja laittanut, että tuntuu jo siltä, että seuraava koira voisi olla jo helpompi turkiltaan 😀 Miten paljon lisää saisi vapaa-aikaa, jos ei tarvitsisi viettää tuntikausia viikossa pesuhuoneessa ja föönin varressa… Nyt kun on töissä, jokainen tunti on kullan arvoinen.
Pupu jo luopui taas turkistaan häntäleikkaukseen mennessään, näin ei tarvitse takkuuntua, kun on muutenkin kipeänä.
Turkinhoidon unelma sää, kuiva ja aurinkoinen, ikävä kyllä suomessa ei aina ole tälläistä…
Kirjoitin aikasemmin näyttely- ja lajiharrastajien koiramääristä. Toinen yleinen ilmiö, mitä olen huomannut, on katoaminen tokomaahan. Olen tutustunut useaan ihmiseen pääosin näyttelyiden kautta, jossain välissä joku innostuu tokoilusta tms lajista ja intoutuu siitä entistä enempi ja sen jälkeen ei enää näyttelyissä törmätäkkään. Koiratuttu on kadonnut tokomaahan ja saattaa kerran vuodessa piipahtaa jossain näyttelyssä. Jotain kiehtovaa on tokomaassa oltava, koska se tempaisee niin vauhdilla ja syvälle. Ensi viikolla tiistaina, tehdään Jekun kanssa hyppäys kohti tokomaata tai no rallytokomaata, saapa nähdä viekö se mukanaan vai pysytäänkö me vielä näytteyihmisinä, ainakin pelastusrenkaana laitoin pari syksyn ilmottautumista lisää 😀
Rentoreiskat kesäpäivillä, keskellä näyttelyä, koirien ja ihmisesten kävellessä ohi, pojat veti unta kuuppaan.
Olen miettinyt viime päivinä ihmisten koiramääriä. Ei saisi yleistää, mutta monesti näyttelyharrastajilla on enempi koiria, kuin niillä, jotka harrastavat innokkaasti jotain lajia. Tähän on ihan selkeä selityskin, koirilla on usein vikoja, jotka estävät niiden menestyksen näyttelykehissä, vaikka ne muuten olisivat täydellisiä. Korva vähän vinossa, hammas puuttuu tai pieni väri virhe (meiltä löytyy nuo kaikki 😀 ) Niinpä hankitaan ehkä uusi kilpakumppani, toivoen, että sen kanssa sitten niitettäisiin menestystä. Näyttelytreenaus ei peruskoiralta isoja vaadi, pentuna pidetään huolta, että vieraat on kivoja ja saa kosketella, sitten harjoitellaan vaan vähän remmikävelyä kehään ja pienillä pöydällä olo, suuria ei vaadita. Koiria voi olla useita, koska niiden treenaamiseen ei mene vuosia.
Tottelevaisuus ym lajien treenaajilla on yleensä yksi koira erityisesti treenin alla. Koska treenataan huolella, on ajan jakaminen useammalle jo aikaa vievämpää. Joskus on kaksikin, vanha jo hyvin koulutettu ja nuori uusi jota treenataan aktiivisesti. Treenaajalla ei millään voisi olla 5 koiraa treenauksessa kilpailutasoisesti.
Olen itse taas innostunut jotenkin kouluttamisesta, niin näitä asioita tulee mietittyä. Naomi meillä on rajattu kaikesta harrastamisesta ulos, mutta mulla ois oikeesti 3 hyvää harrastuskoiraa täällä, päätä sitten aina kenet valitset minnekkin ja kun ois niin kiva nyt mennä Jekun kanssa sinne rallytokoon ja sit Pupun kanssa tokoon ja mitäs Hupin kanssa keksittäis… Ei näin perheellisen aika riitä koko porukan kouluttamiseen kaikissa koulutuksissa. Pitää valita sitten yksi, jonka kanssa tekee enempi ja samalla tuntee koko ajan huonoa omatuntoa siitä, että toisistakin koirista tämä olisi varmasti tosi kivaa.
Kun Jekku tuli muotovalioksi, tipahti vähän tyhjiöön, että mitäs sitten. No toki cacibeja pitää nyt lähteä keräämään, mutta en tiedä onko minusta lähtemään ulkomaille näyttelyyn. Hetkittäin koko näyttelytouhukin tuntuu ihan urpolta ja silti mulla on 3 näyttelyilmottautumista sisässä, yksi jokaiselle koiralle tässä kuussa. Hauskoja hetkiä oli mm. Honkajoella, jossa Jekku valioitui, kun katsoin löwchen rodun arvostelua: ”Miksi noilta on ajeltu peppu kaljuksi?”, ”sama kuin ajelisin Jekun pyrstön”… Niin ja samaan aikaan mulla oli kotona peppu paljaaksi ajeltu koira, jolla oli vielä kivat sämpyläpallot siellä lisänä 😀 Että onko näissä näyttelyjutuissa oikeasti järkeä 😀
Hupi omistaa hassut korvat, välillä ne on ihan ceskyn korvat, mutta koira osaa höristää niitä ylöspäin, jolloin ollaan hyvin kaukana kauniista ceskyn päästä. Välillä korvat voi olla puoli päivää ihan pöljästi ja sitten yhtäkkiä palaavat paikalleen. Kun korvissa oli hiivaa, niin ne olivat pitkään ihan hullusti, silloin piti alkaa miettimään, että jos ne nyt jäävät noin, niin mitäs sitten, siihen kosahtaa koko näyttelyura. Siinä mietit juuri tätä näyttelyjen järkevyyttä, muuten täydellinen mutta mitä jos noi korvat jääkin lopulta pieleen, niin koira on arvoton. Jos haluat jatkaa näyttelyharrastusta, niin sinun on hankittava taas uusi koira (ja jos tilaa ei ole, niin antaa se epäkelpo pois). Itselleni koirien maksimimäärä on ehdottomasti 4kpl ja koska meillä ei koiria kierrätetä, niin piti alkaa miettimään että mitäs me sitten tehdään. No me alettiin harjoitella katsekontaktia, joka on tottelevaisuuskoulutuksen perusta 😀 No korvat elää omaa elämäänsä ja ainakin tähän asti ne on olleet kehässä aina hienosti ja kotonakin jos ei ole liian vauhdikas meno päällä.
Hei olen Hupi ja osaan nostaa korvani myös näin 😀
Mut sit kun haluun olla ceskyn näköinen, pidän ne näin… 😀
Jekun valiotaulu, kaikki mitä valioitumiseen tarvittiin…
Ja sit valio kauneimmillaan. Tänään jo vitsillä heitin, että nyt lähtee turkki… kastumisen jälkeen huomenna on edessä pesu tai muuten tulee iiiiso takku… Tahtoo sen normirakenteisen helppoturkki koiran, josta ei lähde karvaa 😀
Ja sitten vielä ihana Naomi, joka näyttää mikä on kivointa, tehdä hommia ja saada siitä namia, viis tittelit ja turkit 😀
Kyllä huomaa, että lenkkeilee lauman kanssa nykyään enempi. Lähinnä siksi, että huomaa kuinka työlästä se on monen koiran kanssa. Lauman kanssa kunnon lenkkejä tehdessä, itselle on maksimi 3 koiraa ja siltikin puoli lenkkiä menee hihnojen selvitykseen ja muuhun sähläykseen. Pupu kulkee kauniisti, mutta haluaa eri puolelle kuin muut, Jekku vetää viimeistä päivää ja Hupi hypähtelee jalkojen eteen bullterrierimäisesti, MINÄ ENSIN! -asenteella. Yritä siinä sitten sipsuttaa hyppyaskelin eteenpäin, ettei tallo koiraa. Ja vielä kun vastaan tulee hihnassaan riehuva ja riekkuva koira, niin härdelli on valmis.
Lyhyillä lenkeillä, kun on usein mukana vielä Naomi neljäntenä ja lastenrattaat, niin sitä miettii miten ihmeessä ihmiset vie +3 kokoisia koiralaumojaan lenkille, kunnon lenkeille, ei mitään korttelin ympäri. Tiedän, että jotkut ei lenkkeile koirien kanssa lainkaan vaan koirat saavat riekkua pihalla energiansa, silloin menee 10 pikkukoiran laumatkin. Jotkut vie koiralauman osissa lenkille. Itselläni ei olisi ainakaan puhtia tehdä kahta kunnon reipasta kävelylenkkiä + 4 pientä pissatuskierrosta, jos vaikka koirat veisi kahdessa osassa. EIhän sitä paljon muuta enää ehtisi tekemäänkään.
Ja jos harrastaisi jotain tottelevaisuutta tms tavoitteellisesti, niin varmasti pitäisi vähemmän koiria, jotta saa ne muutamat edes kunnolla kuosiin. Näyttelyharrastajat voi pitää selkeästi enempi koiria, kun koiria ei tarvitse näyttelyiden välillä juurikaan treenata.
Mutta jos pentukuume pikkasen nostaa päätään, niin tunnin lenkille kolmikon kanssa, niin hyvin häviää nekin haaveet, saa tulla kokeilee 😀
Mä olen aina kuvitellut, että musta tuli näyttelyihminen vasta Pupun pärjättyä pentunäyttelyssä, mutta oeln tainnut olla sitä aina. En ehkä ihan niin intohimoinen ja hullu kuin nykyään, mutta ei siitä paljoa ole puuttunut… En tiedä mikä minua on siihen vetänyt, kuten myös tuohon turkin kanssa puleeramiseen. Jo Oskua pestiin melkoisen tiheään, joka näyttelyyn, sen aikaisilla hienoilla aineilla ja yritin saada senkin turkin parhaaseen mahdolliseen loistoon. Kun omia rotukoiria ei ollut, niin Osku ja tessu kiersi match showssa, erityisesti Oskun siellä pärjätessä. Rotukoiria kehiin sain lainata sukulaisilta, vein kummisetäni perheen kahta cavalieroa ja serkkuni sakemannia. Kaikessa tässä rinnalla kulki aina myös toko, tottelevaisuuskoulutus. Kaikki ensimmäiset koirani on koulutettu vähintään alokasluokan verran ja kävin säännöllisesti koulutuksissa. Kilpaillut olen vain Oskun ja Tessun kanssa epävirallisesti, muiden kanssa en koskaan lähtenyt kilpailemaan. Pupunkin piti tulla meille vain tokokoiraksi. Nää nykyiset on lähinnä seurakoiria ja tokoa on opetettu hyvin vähän entisiin koiriin verrattuna, sen verran että toimeen tullaan, kehiin koulutusta nää onkin sitten saaneet roimasti enemmän.
Oikeasti koiranäyttelyt on aika hullutusta, mutta voisi sitä huonomminkin aikaansa viettää 😀 Jos sit lähtisi raapustamaan pojille näyttelyilmoituksia…
Tästä se lähti, Oskun eka näyttely vuonna 1989.
Huikeaa menestystäkin tuli, BIS-2
Teuvoakin käytin ja sitä esitti välillä ystävänikin, mutta se paras kilpakoira oli kumminkin kaunis Osku.
Serkkuni perheen sakemanni Akua pyöritin myös kehissä.
Ja nämä kaksi poikaa esiintyivät myös käsissäni kehissä (ja joskus vein myös kasvattajan muita koiria)
Roosalla oli alapurenta, joten se ei käynyt kehissä. Hetken meillä sijoituksessa ollut Penni silkkiterrieri kävi kyllä heti messarissa 1997
Ja Wilmaa sitten kuljetinkin vähän enempi. Tuolla koiralla oli vain haastava pehmeä turkki ja värikin haalistui haalistumistaan. Tässä paras narttu 3.
En muista yhtään millainen Wilma oli kehissä, mutta arvostelujen mukaan sillä oli hieno tempperamentti. No Wilma oli aina parhaimmillaan tokokentällä ja tehdessään töitä.
Kyl mun täyty olla tuolloin jo vähän hurahtanut, sillä Wilmakin kiersi monta monituista näyttelyä.
Minä kun kuvittelilin, että tämä hetki, olisi ollut se, mikä minusta teki kehien kiertäjän 😀
Muita huippuhetkiä on ollut Pupun eka ja ainut serti
Sekä Ilon erinomainen erikoisnäyttelyssä. Kisassa oli 25 juniorinarttuja, joista vain 6kpl sai erinomaisen ja Ilo oli yksi niistä.
Naomin paras tulos, paras narttu 3.
Unin ryhmävoitto pentunäyttelyssä
Sekä Unin pokkaama serti Villakoirien erikoisnäyttelystä.
Viimeisimpänä viime kesältä, Jekun rotunsa paras voitto.
