Minulla meni Pupun menehdyttyä maku näyttelyihin, ehkä siksi, että kun voitonriemuisena ja flow-tilassa saavuttiin kotiin ja kotona olikin koira siinä kunnossa, että piti tilata se viimeinen matka. Mutta ehkä myös siksi, että lopunpäiten niillä titteleillä ei ole mitään väliä, kunhan saisi edes sen koiran pitää luonaan. Onko jonkun random tuomarin 5 minuutin perusteella tehdyllä mielipiteellä koiran rakenteessa oikeasti mitään väliä? Kannattaako sellaisesta vielä maksaa? 😀

Olen tästä kirjoittanut aiemminkin, muistaakseni vuosi sitten, kun elää näyttelymaailmassa, niitä koiria tuppaa kertymään, koska sitä täydellistä ryhmävoittajaa ei vaan kotoa löydy, jokaisessa on joku pikkuvika. Ja kun ottaa pentua, niin sen pitää olla mahdollisimman täydellinen, ja sit saa odottaa sormet ja varpaat ristissä, tuleeko hampaita ja miten tulee, kääntyykö häntä selän päälle tai kasvaako koira juuri täydellisen kokoiseksi, täydellisellä turkinlaadulla… Ja jos se ei olekkaan täydellinen, niin kääk, sittenhän pitää taas ottaa uusi… Koiranhankinnasta puuttuu silloin se ajatus, mikä kauan sitten kyti rinnassa…

Muistan aina, kun kannoin ensimmäisen oman koirani Roosan pois kasvattajalta, meinasin pyörtyä rappukäytävässä pentu sylissä silkasta onnesta. Muistan kuinka istuin autossa vajaa kilonen aprikoositoy sylissä ja hoin, etten voi uskoa tätä, en voi uskoa tätä. Roosa oli viallinen jo hankittaessa, sillä oli alapurenta, siksi oli aivan sama millaiseksi se kehittyi ja Roosa saikin pitää lähes koko elämänsä viiksiä ja olla nakuturkissa, ei niillä ollut väliä, koska tärkeintä oli itse Roosa, koira. Vähän sama tunne oli, kun Pilven kuoltua, kaksi päivää mietin mitäs nyt ja silmät osui Pupun ilmoitukseen, lemmikkitasoinen lemmikkikotiin. Ja se onni kun pieni villi piraijapentu tuotiin kotiin…

Näyttelyt määrittelee turkkirodulla hirmuisesti koiran pitoa. Ei voi leikellä takkuja hankalista kohtaa tai pitää turkkia helpon lyhyenä. Ei voi pukea, koska takut. Ei voi pukea leveää pantaa tai valjaita, jotka olisi koiran pitkälle kivuttomalle elolle oleellisia, koska ne kuluttaa näyttelyturkkia. Turkkia pitää säästää ja varjella. Vaikka meillä ei niinkään ole, niin silti turkin kautta pitää ajatella monia asioita. Ja onhan se hintavampaakin, pitää olla tietyt hienot aineet ja pelit ja vehkeet, ettei vain mene ja pilaa turkkia itse… Puhumattakaan ruuista ja ”lisävitamiineista”.

Toivon, että seuraavan kerran kun olen hankkimassa koiraa, en lähde etsimään sitä ajatuksella näyttelyt, vaan että löytäisin tuon vanhan tunteen, jolloin koira tulee meille koiraksi, itselleni tärkeäksi, oli hampaat ja hännät miten vaan… Ja jos sitten kasvaisikin kauniiksi, niin voihan toki siellä kehässä pyörähtää.

Nyt meillä on 3 helppoa aikuista koiraa ja olen niin onnellinen tunteesta, että nämä saan vielä pitää ja toivottavasti ne ilostuttavat elämäämme ainakin 10 vuotta. Me vaihdettiin pannat kuluttaviin valjaisiin koirien hyvinvoinnin tähden ja aiomme pukea huonoille keleille, viis turkeista. Nyt ei ole tärkeää näyttelyt, vaan se, että nämä kolme on vielä meillä 🙂

Maailman onnellisin ihminen. 1997 Ensimmäinen ihan oma koira sylissä, Roosa <3

Voiko olla onnellisempaa hetkeä, päiväunet pentu kainalossa <3